Sydänkenttä ei syntynyt ideana.
Se ei syntynyt halusta luoda jotakin uutta, eikä tarpeesta keksiä vastausta.
Se syntyi hetkessä, jossa mikään entinen ei enää toiminut.
Olin tullut tieni päähän.
Ei siksi, että elämä olisi romahtanut ulkoisesti,
vaan siksi, että sisäisesti ei ollut enää mitään, mihin nojata.
Kaikki keinot, joilla olin aiemmin selvinnyt, olivat poissa käytöstä.
Ymmärrys, yrittäminen, analysointi, ponnistelu –
mikään niistä ei vienyt enää eteenpäin.
Muistan sen hetken kirkkaasti.
Järkytyksen.
Itkun.
Hämmennyksen.
Ja sitten hiljaisen, väistämättömän oivalluksen:
Minulla ei ole tässä hetkessä mitään, mitä käyttää.
Mieli ei enää tiennyt, mitä tehdä.
Se ei pystynyt ratkaisemaan, ohjaamaan eikä selittämään tätä hetkeä pois.
Olin tyhjä.
Ja juuri siinä tyhjyydessä tapahtui jotakin ratkaisevaa.
Ymmärsin, että jos minulla ei ole mitään, mitä käyttää,
minulla ei ole myöskään mitään, mitä puolustaa.
Ei roolia.
Ei tarinaa.
Ei selviytymismallia.
Olin pakotettu kohtaamaan itseni ilman välineitä.
Se ei ollut valaistumista.
Se oli luopumista.
Luopumista ajatuksesta, että mieli johtaa.
Luopumista yrityksestä selvitä elämää hallitsemalla sitä.
Luopumista jatkuvasta tekemisestä.
Luopuminen ei tapahtunut vain sisäisesti.
Se alkoi näkyä myös vuorovaikutuksessa.
Huomasin, kuinka suuri osa elämästäni oli rakentunut vastakkainasettelun varaan –
tarpeeseen tulla ymmärretyksi,
tarpeeseen puolustaa omaa kokemusta,
tarpeeseen olla oikeassa,
tai pelkoon tulla väärin nähdyksi.
Kun mieli ei enää jaksanut kantaa,
huomasin jotakin yllättävää:
en enää jaksanut myöskään taistella toisten kanssa.
En siksi, että olisin alistunut,
vaan siksi, että kehossa ei ollut enää energiaa vastakkainasetteluun.
Syntyi uusi tapa olla läsnä.
Kuunnella ilman puolustusta.
Puhua ilman tarvetta vakuuttaa.
Ja joskus olla sanomatta mitään, ilman että yhteys katoaa.
Tässä samassa liikkeessä nousi näkyviin myös miellyttäminen.
Ymmärsin, ettei se ollut ollut luonteenpiirre,
vaan selviytymisstrategia.
Miellyttäminen oli ollut kehon tapa säilyttää yhteys silloin,
kun ristiriita tuntui vaaralta
ja toisen pettymys uhkalta.
Kun keho ei enää elänyt jatkuvassa varautumisessa,
putosi pois myös tarve miellyttää.
En siksi, että olisin kovettunut,
vaan siksi, että keho ei enää tarvinnut suojautumista.
Ymmärsin, että todellinen yhteys ei synny
vastakkainasettelusta
eikä sopeutumisesta,
vaan tilasta, jossa saan olla totta ilman selviytymistä.
Vasta tässä kohdassa keho alkoi todella puhua.
En ensin ymmärtänyt sitä kielenä.
Se tuntui hengityksenä, joka syveni itsestään.
Jännityksenä, joka alkoi hellittää.
Hetkinä, joissa en tehnyt mitään – ja silti kaikki oli hetken kunnossa.
Tajusin vähitellen, että tämä ei ollut passiivisuutta.
Tämä oli palaamista.
Keho ei tarvinnut ohjeita.
Se tarvitsi luvan olla.
Siitä Sydänkenttä alkoi rakentua –
ei yhdessä hetkessä, vaan sydän sydämeltä, kerros kerrokselta, vuosien aikana.
Vasta myöhemmin ymmärsin, että se mitä olin elänyt,
alkoi jäsentymään sisäisenä karttana.
Ensimmäinen sydän oli keho.
Se hetki, jolloin opin kuuntelemaan hengitystä, rytmiä, väsymystä ja palautumista.
Ilman kehoa mikään muu ei kantanut.
Toinen sydän avautui tuntemisena.
Kun en enää paennut kokemustani,
tunteet saivat liikkua ilman tarinaa.
Ei analysoituna, vaan hyväksyttynä, elettynä.
Kolmas sydän syntyi yhteytenä.
Kun keho ja tunteminen eivät enää olleet erillisiä,
jokin minussa asettui.
Ei tarvinnut kysyä kuka olen.
Riitti, että olin.
Neljäs sydän ei tuntunut enää yksilölliseltä.
Se avautui kenttään.
Tilaan, jossa ymmärsin, etten ole erillinen elämästä,
enkä vastuussa sen hallitsemisesta.
Myöhemmin tämä kaikki piirtyi näkyväksi symbolina.
Sydänkentän logo ei syntynyt suunnittelemalla.
Se piirtyi, kun annoin käsien liikkua ennen mieltä.
Neljä sydäntä eivät olleet ajatus – ne olivat muistijälki koetusta.
Siksi Sydänkenttä ei ole malli, jota seurataan.
Se ei ole oppi, tekniikka eikä suuntaus.
Se on tila, joka avautuu,
kun ihminen ei enää jaksa elää irti kehostaan.
Sydänkenttä ei pyydä sinua tulemaan joksikin muuksi.
Se pyytää sinua lakkaamaan pakenemasta sitä, mikä jo olet.
Jos tämä teksti resonoi,
et ole myöhässä.
Et ole heikko.
Et ole rikki.
Saatat olla samassa kohdassa, jossa minä olin silloin:
hetkessä, jossa mikään vanha ei enää toimi –
ja juuri siksi kaikki uusi on mahdollista.
Sydänkenttä ei ole vastaus.
Se on alku.
