Oli ilta, sellainen hetki jolloin maailma huokaa
ja metsän hengitys hidastuu.
Silloin Sydänkenttä avautui.
Se ei avautunut ovena
eikä porttina,
vaan tunteena rinnassa –
lämpönä, joka sanoi:
nyt on lupa olla.
Sydänkentässä ei ollut kiirettä.
Ajatukset istuivat sammalelle
ja riisuivat kengät.
Keho sai nojata maahan
niin kuin se oli aina halunnut.
Kentän keskellä paloi pieni valo.
Ei liekki, ei tähti –
vaan muistaminen.
Se kuiskasi:
”Sinun ei tarvitse enää kantaa.
Elämä osaa kyllä.”
Ja jokainen solusi kuuli sen.
Vanha väsymys irrotti otteensa,
pelot muuttuivat tarinoiksi
ja tarinat liukuivat jokeen,
joka vei ne lempeästi pois
– ei minnekään, vaan takaisin valoon.
Sydänkentässä joku laski kätensä sydämellesi.
Et nähnyt kuka,
mutta tiesit:
se oli elämä itse.
Se sanoi:
”Nuku rauhassa.
Minä pidän sinusta kiinni sillä aikaa.”
Ja niin hengitys syveni,
keho painui pehmeämmin tähän hetkeen
ja uni tuli
ei pakenemisena,
vaan kotiinpaluuna.
Vastaa