Oli tyttö, joka heräsi ennen kuin maailma ehti kiirehtiä.
Ei siksi, että olisi pitänyt,
vaan siksi että jokin hänessä kuunteli valoa.
Hän avasi silmänsä hitaasti,
ikään kuin kysyen päivältä:
”Mitä me tänään tehdään yhdessä?”
Hän ei rakastanut elämää siksi, että se olisi ollut helppoa.
Vaan siksi, että se oli totta.
Elämä oli opettanut häntä kaatumaan pehmeästi,
ja nousemaan ilman vihaa itseään kohtaan.
Hän rakasti sitä, miten aamu tuntui kehossa
ennen kuin ajatukset ehtivät nimetä mitään.
Sitä hetkeä, kun hengitys vielä muisti yön,
ja sydän oli avoin kuin tyhjä kuppi.
Hän tiesi, että elämä ei luvannut hänelle kaikkea,
mutta se lupasi liikkeen.
Ja liike riitti.
Liike tarkoitti virtaa,
ja virta tarkoitti, että hän oli elossa.
Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan lintua,
joskus omaa väsymystään.
Hän oli oppinut, että rakkaus elämään
ei ole jatkuvaa iloa,
vaan halua olla mukana — myös silloin kun sataa sisäänpäin.
Ja joka aamu, aivan hiljaa,
hän kiitti.
Ei sanoilla, vaan sillä että jäi.
Jäi tähän päivään.
Jäi kehoonsa.
Jäi elämään, joka kulki hänen lävitseen
kuin lämmin valo,
joka ei kysy, ansaitseeko sen.
Ja elämä —
elämä vastasi aina samalla tavalla:
se avautui.
Vastaa